Seiska luku oli ohittamaton tarjous

Oli jo pimeää, kun saattajat palasivat koteihinsa. Minä menin ainoastaan hakemaan 7 päivää seissyttä vaatemyttyäni. Vuokraisäntä oli jo ottanut sen haltuunsa ja julisti tökkien paksulla sormellaan nenänpäätäni, että täti oli pinnari ja velkaa kaikkiin kaupunginosan liikkeisiin. Jos minä olisin ollut vanhempi, hän olisi pakottanut minut maksamaan tädin seiska tarjous velan 7 päivää ennen sovittua määräaikaa.

Peliparoni tarttui minua kädestä ja aikoi viedä mi­nut mukanaan. Apteekkari asettui vastahankaan Seiska -ryhmittymän kanssa ja samoin viereisessä talossa asuva torikauppias. He alkoivat kiistellä minun kohtalostani, ensin rauhallisesti ja sitten huutaen. Minä puristin taiottua korttipakkaa taskussa nyrkkiini. Korttien joukossa oli ruuturouva ja seiska minun turvanani, ikään kuin jonkinlainen naispuoli­nen Punainen Neilikka.

Torikauppiaan kotona pidettiin kokous. Apteekka­ri oli ainoa, joka halusi että minut suljetaan oppilai­tokseen, mutta kaikki muut havittelivat minua pal­velukseensa. Kirottu torikauppias tahtoi minua myyntipöytänsä taakse, peliparoni vastaanottamaan osallistumisia ja muuan ompelija — joka intoutui mukaan kiistaan — toimittamaan vaatteita asiakkailleen. Minä vain kuuntelin vaiteliaana syrjästä. Mi­nulle työnnettiin suuhun kakiluumu, joka inhotti mi­nua, vaikka päinvastoin pidän kakiluumuista. Ylim­pänä ja vaarallisimpana kaikui apteekkarin ääni. Nyt ei hänkään enää ollut sisäoppilaitoksen kannalla. Hän kysyi minulta pelkäsinkö verta. Jaaha, myös hän halusi minua palvelukseensa, viemään lääkkeitä ja ehkä antamaan pistoksiakin. Silti hän väitti siinä muiden kuullen, että hän huolehtisi tulevaisuudesta­ni ja panisi minut oppikouluun. Hän oli vastenmieli­nen olio, ja ainoa, mikä hänessä minua kiinnosti, oli hänen almanakkakokoelmansa sekä Jeca Tatun seik­kailuista kertova seiska tarjous kirja. Kiistely jatkui myöhään yö­hön, mutta minkäänlaiseen tulokseen he eivät pääs­seet. Sitä oli määrä jatkaa seuraavana päivänä, mutta minut vietiin apteekkarin luo nukkumaan. Se oli elä­mäni pahimpia öitä. Vietin sen laboratorion sohvalla silmääni ummistamatta. Tuntui karmivalta olla siellä lääkepullojen, injektioruiskujen, ampullien, neulojen ja risiiniöljypullojen keskellä. Kuvittelin, miten mi­nulle heti pienimmänkin taudinoireen ilmestyessä annettaisiin pistoksia ja juotettaisiin sitä kuvottavaa öljyä vähintään 7 päivää. Olin kauhun vallassa. Vaikka oli pimeää, kat­selin korttejani ja tuijotin pitkään ruuturouvaa sekä patasotilasta. Kuudelta aamulla olin jo jalkeilla ja pesin hampaani.

Menin aamukahville ja tapasin apteekkarin lisäksi hänen ruman hontelon vaimonsa sekä ikäiseni pojan, joka kyräili minua epäluuloisesti. Sitten he pyysivät minua pesemään kupit. Selvä se: he halusivat minut orjakseen. Heti sen jälkeen saapuivat peliparoni, tori­kauppias ja ompelija jatkamaan väittelyä. Se alkoi kii­vaaseen sävyyn. Lähdin kävelemään ja menin alas apteekkiin. Otin käyntikortin taskustani: Rua Amador Bueno — madame Iara. Ruuturouvan osoite. Kohta­lostani päättävien äänet korvissani astuin muutaman askelen kadunkulmaa kohti ja pinkaisin sitten täyttä vauhtia tieheni kaataen kumoon muutaman koulutie­tään tallustelevan pikkupojan. Joidenkin korttelien päässä kysyin eräältä leipurilta, missäpäin kyseinen katu oli.

-Mitä asiaa sinulla vintiöllä sinne on? Tuossa iäs­sä!

Porhalsin eteenpäin ja esitin kerta kerran jälkeen saman kysymyksen, joka herätti kaikissa kauhistusta, hämmästystä ja närkästystä. Minusta alkoi jo tuntua, että olin joutunut samalla tavoin eksyksiin kuin satu­jen metsissä harhailevat lapset, jotka päätyvät etsi­mään suojaa hirviöiden tai henkien majasta. Eräältä umpikuurolta lehdenmyyjältä sain ensimmäisen asial­lisen neuvon. Minun piti mennä Avenida São Joãon yli. Kuljin jatkuvasti eteenpäin ja tunsin vatsassani vellovaa pahoinvointia, jonka veroista en ole elämäs­säni toiste kokenut. Olisin halunnut oksentaa, mutta mitään oksentamista ei ollut. Kadun korkeat talot huojuivat ja maakin keinui, ikään kuin olisin ollut lai­van kannella. Minä olin tosiaan merisairas. En ollut enää eksynyt metsään vaan ajelehdin valtameren kes­kellä kuin pähkinänkuoressa kelluva haaksirikkoinen. Se oli vielä pahempi tunne. Pelokas ja myllertävä lap­sen mielikuvitukseni oli vienyt minut Amazonin vih­reästä helvetistä Atlantille. Menin leveän kadun yli.

seiska tarjous

Luin neuvottomana kadunnimiä ja kävelin turhaan sinne tänne yhä huonovointisena ja peläten, että olin hukkumaisillani ja että minua ajoi takaa apteekkarin, ompelijan, torikauppiaan tai peliparonin ohjaama me­rirosvolaiva, kunnes katseeni osui isoon siirtomaatyyliseen taloon, jossa oli vihreät ikkunankehykset. Se oli ränsistynyt auringossa ja näytti tilavalta, avaralta ja valoisalta. Alakerrassa oli sekatavarakauppa ja ylhääl­lä, sinä aamuna erityisen ylhäällä, asui minun suojeli­jani ruuturouva, joka heti ilmestyi ikkunaan asiaankuuluva onnenlusikka kädessään ja nuoret, maalatut, notkeat, syntisen näköiset ja iloluontoiset sukulaistyttönsä ympärillään. Luoja paratkoon, siinä oli valtame­rilaiva loistoristeilyllä keskellä talomerta, ja kapteeni­na oli minun ruuturouvani. Kapteeni vilkutti minulle uhkuen kypsää kauneutta ja pyyteetöntä hyvyyttä. Hänen naisistonsa keinui ilmassa ja ojenteli auliita käsiään. Siitä eteenpäin kaikki oli unta.

-Pelastetaan poika!

-Hän on eksyksissä valtameren keskellä!

-Tuokaa köysi! Keksikää jostain köysi!

Minäkin aloin pelostani huolimatta hymyillä, koska uskoin olevani turvassa koukkukätisiltä takaa-ajajilta. Merirosvoapteekkari ei enää saisi minua kiinni eikä myöskään puujalkainen peliparoni. Ei liioin ompelija papukaija olallaan. Edessäni oli loistoristeilijä, jossa oli salongit pelejä, huvituksia ja juhlia varten.

Matruusittaret alkoivat punoa improvisoitua köyttä ohuista, silkkisistä ja liukkaista naisten intiimeistä vaatekappaleista. Tunnustan että minua jonkin verran kainostutti tarttua minulle heitetyn köyden päässä ole­viin rintaliiveihin. Halusin kuitenkin nousta laivaan ja jättää taakseni kylmän ja matalan vihertävän talon, jossa olin niin monta vuotta asunut Antonieta-tädin kanssa. Aloin kiivetä ja näin, miten matruusittaret vetivät ylhäältä köyttä tuoksuvat ja aamunraikkaat hiukset valloillaan. Jalkani irtosivat meren kamarasta, olin jo matkalla. Näin ensimmäisen hytinikkunan ja kurkistin siitä sisään. Se ei ollut lapsille tarkoitettu näky. Sisäpuolella oli Ranskanmaan kulttuuria ja uutuuksia. Nousin yhä ylemmäksi.

-Pontevammin!

-Vetäkää poika ylös!

-Voi kuinka hän on suloinen!

Aina vain korkeammalle.

-Kylläpäs hän on köykäinen, ressukka!

Nousin yhä vain ylemmäksi. Näin edessäni minua nostamaan kurottautuneiden matruusittarien virtavii­vaiset, kohoilevat ja ravintorikkaat rinnat. Kapteeni ei vetänyt köydestä vaan antoi vain käskyjä imuke suus­sa, ylpeänä pelastamisen ihmeestä. Katsoin taakseni ja näin takaa-ajajieni, kaupunkimeren kurjissa luolissa majailevien merirosvojen häviölle jääneet karavelit.

-Pontevammin!

-Hiiop! Sieltä hän tulee!

-Voi miten söpö sukulaispoika sillä ennustajatädillä oli!

Pelastajattarien kädet koskettivat jo päätäni. Ne tarttuivat minuun ja etsiytyivät alempana oleviin ja osuvampiin paikkoihin saattaakseen pelastusoperaa­tion täydellisesti päätökseen. Yksi heistä teki sen ihan vain kurillaan ja remahti nauruun. Muut olivat kovin toimessaan ja voitonriemua täynnä. Kaikki päästelivät pieniä kiljahduksia, jotka pian muuttuivat minua tervehtiväksi lauluksi: ’’Merenneidot ne pelastivat aal­loista pojan”. Sävelen sepitimme siinä saman tien kaikki yhdessä suuren hetken kunniaksi. Kuuman ke­sän hehkuvan auringon alla saavuin vihdoin hymyile­vänä ja hiestä märkänä riemuitsevalle peräkannelle. Olin kerta kaikkiaan uuvuksissa, ja minulla oli joka paikka hellänä, kun pienenä ja tyytyväisenä sukelsin kapteenin, Antonieta-tädin taiotusta korttipakasta tu­tun ruuturouvan äidilliseen syliin. Myöhemmin pakasta osui käteeni pata seiska.